Mummo haluaisi harrastaa puutarhanhoitoa. Hän haluaisi panostaa pihaamme, mutta koska kaikki fyysinen rehkiminen on mummolle jotenkin vierasta, mikään ei tunnu siellä edistyvän. Mikään kaunis ei siellä kasva. Niin, ellei rikkaruohoja lasketa.

Mummo kertoi nähneensä unta, jossa kaikki oli toisin:

Takapihallamme oli lukuisa määrä suihkulähteitä ja porealtaita. Oli jos minkälaiseen muotoon leikattuja pensaita ja puita ja jopa kivilaattoja, joihin oli kaiverrettu koukeroisin kultakirjaimin kauniita korulauseita. Puutarha oli kuin Disneyn sadusta; siellä lentelivät monenkirjavat perhoset ja pikkulinnut (tässä kohden mummo katsoi asiakseen mainita, että huom, Paavo ei jahdannut näitä lentäviä) ja kirkasvetisessä lammessa uiskentelivat lumivalkoiset joutsenet. Perämetsässä ei ollut ainoatakaan pihaa, jossa kukat olisivat kukkineet yhtä kauniissa väriloistossa kuin mummon puutarhassa. Ruohokentät eivät olleet missään yhtä vihreitä ja vehreitä. Ja jotta kaikki olisi täydellistä, pihaan kuului myös hieno säiden tasapainotusjärjestelmä. Nappia painamalla ilma viileni tai kuumeni, satoi tai paistoi. Aivan miten mummo sattui sillä hetkellä riippumatossa maatessaan toivomaan.

Sitten hän heräsi.

Kotipiha oli edelleen karu kuin Grand Canyon. Ruohokentän tasaisuudesta ei ollut tietoakaan. Kukkaloisto loisti vain poissaolollaan. Ruohikosta nousi ylös omituisia sieniä, joita syötyään alkaisi varmasti soittaa flyygeliä keskellä yötä ja laulamaan kielillä, joita ei tiennyt edes osaavansa. Meikäpoika juoksenteli harvalukuisten pensaiden välissä variksia jahdaten.

Tämä todellisuus sai varmasti mummon liikkeelle. Kiiruhtamaan pihahommiin. Tällä hetkellä hän varmasti on jo laittamassa paikkoja parempaan kuosiin. Ei ole. Yrittää saada nukuttua, jotta voisi taas palata unelmapuutarhaansa.

t. Paavo