Oletko kuullut puhuttavan vihreistä niityistä tuon puoleisessa? Pitää ilmeisesti paikkansa, mikäli on Hilmaa uskominen. Innoissaan narttu kertoi minulle seuraavaa:  ”Arvaa vaan, katsottiinko perääni, kun näytin, mitä chihuahuan nopeus tarkoittaa! Nostin vauhdin nollasta sataan kahdessa sekunnissa. No okei. Kolmessa.  Korvani painuivat taakse, kun juoksin kahdeksikkoa nurmella. Sanoivat, etteivät ole koskaan niin nopeaa greyhoundiakaan nähneet.

Paavo, arvaa mitä sateenkaarisillan itäisellä reunalla on? Siellä on kukkula, jonka nimi on Kissala. Kävin siellä. Ihan uteliaisuuttani. Siellä kukkulan laella istui se Perämetsän mustavalkoinen kolli, joka jäi viime kesänä auton alle. Tallusteli siellä juuri niin ärsyttävän näköisenä kuin siellä kylän raitillakin. Voit uskoa, että tein kuten olisit minun toivonutkin tekevän... Murisin ja ärisin oikein huolella.  Vaikka se ei ole täällä sallittua. Tämän kun on KVV, kiusaamisvapaa vyöhyke. Tulokkaalle annetaan onneksi paljon anteeksi.

Kolli alkoi kettuilemaan oitis. 'Mikäs liian kuumassa pesty villasukka sieltä tulee?' Arvaa nielinkö tuollaisen solvauksen tuosta vain? En todellakaan! Siitä alkoikin sellainen henkien taistelu, ettei ole sateenkaarisillalla aikoihin nähty. Haukuin, murisin, irvistin niillä uusilla valkoisilla hampaillani, pörhistin niskakarvani (muistat kai, että olen siinä taitava). Mitä teki kolli? Haukotteli ja käänsi minulle koppavasti selkänsä.

Tämä ei jää tähän. Sen voin Paavo sinulle luvata. Saatan pistäytyä itäisellä reunalla toistamiseen. Ja sinä olet ensimmäinen, jolle kerron miten sen kollin tulen löylyttämään.

Mutta nyt taidan painua pehkuihin. Tai oikeammin pehmeimmälle pilvenhattaralle, jonka kuvitella saattaa. Se on sata kertaa pehmeämpi kuin se neljästä tyynystä rakentamani pehmuste kotisohvalla. Voit uskoa, että uni maittaa. Minulla on aina yksi rutiini ennen pilvityynylle asettautumistani. Käyn kurkistamassa pilvien raosta omia nahkiksiani. Onneksi he näyttävät pärjäävän melko hyvin. Olenhan opettanut heille elämänasennetta: häntä pystyyn ja eteenpäin."

t. Paavo

Hilma otti yöllä yhteyttä. Kovasti hyvin tuntuu uudessa ulottuvuudessaan viihtyvän. Kertoi, että sateenkaarisillalla ei ole typeriä sääntöjä, ei tarvitse edes hihnassa kulkea! Vapaana juoksentelevat kaikki. Ja vaikka sataisi, niin kukaan ei vaadi, että pitää pukea sadetakki ylleen. Ei ainakaan sitä ylisuurta, jota mummo kerran hänen päälleen sovitti. Tassua saa antaa jos huvittaa, mutta kukaan ei sitä pyydä eikä vaadi. Niin kuin Hilu nyt olisi aiemmin jotain vasten tahtoaan, toisten pyynnöstä tehnyt... mietin, mutta en viitsinyt sanoa mitään.

Hilu kertoi, että nyt alkaa olla lähes kaikki tärkeimmät kohdat jo merkattu. Muistelimme sitä, miten hän mummolassa seisoi etutassuillaan, jotta saisi pissan lentämään tarpeeksi korkealle.  Hilma kertoi, että sateenkaarisillalla kaikki kilpailevat siitä, kuka pissaa matalimmalle. En uskonut tätä. Hilma antaa aina joskus mielikuvitukselleen vallan ja alkaa keksiä omiaan.

Hilma ihaili aina minun hurjaa tapaani potkia takatassuillani maata merkkaamisen jälkeen. Minähän potkin niin, että multa lentää metrien päähän. ”Odotahan vaan, kun tulet joskus tänne. Sateenkaaresta sinkoilee kipinöitä, kun teet niin. Se näyttää kuin ilotulitukselta ilman pauketta!” Hilu iloisena selitti. 

Että tällaisia terveisiä sateenkaarisillalta tällä kertaa. Mukavaa kuulla, että Hilulla on kaikki hyvin.

t. Paavo

Hilma oli mummolassa viime yönä. Mummo kertoi heränneensä monta kertaa yön aikana Hilman kuorsaukseen ja tuhinaan. Lohdutin häntä, että et ole mummo tavallista hoopommaksi tulossa. Kyse on siitä, että aivosi eivät nyt vain halua luopua ”totutusta kaavasta”. Alitajuntasi käsittelee tällä tavoin surua ja ikävää.

Meillä koirilla on herkempi kuudes aisti. Minä kyllä pystyn aistimaan Hilman energian täällä meillä ihan koko ajan, vaikka Hilu itse jo sateenkaarisillalla kirmaileekin. Minä olen Hilmalta, meidän koirien lajityypillisen superkyvyn avulla, saanut paljonkin viestejä parin viime päivän aikana.

Hilu kertoi muun muassa, miten hänen siirtymänsä sateenkaarisillalle oli hänen tähänastisen uransa suurin ja vaikuttavin tapahtuma! Mikä vastaanotto! Hilu vertasi sitä Oscar-gaalan punaisella matolla kävelyyn (vaikka vähemmän hänellä siitä taitaa kokemusta olla). Vähän kyseenalaistin sitä, kun hän kertoi nostelleensa tassuja kävellessään ja hymyilleensä leveästi niin oikealle kuin vasemmalle.. ”Mutta Hilu, ne sinun hampaasi! Nehän eivät olleet enää ihan priimaa.” Hilu kertoi, että sateenkaarisillalla ei huonoja hampaita ole. Hänen hampaansa ovat nykyään kuin rivi pieniä helmiä ja henkikin haisee naudan sisäfileelle. Kuulokin palautui kuulemma kuin taikaiskusta.

Sateenkaarisillan päässä oli ollut joku hänelle tuntematon rottweiler vastassa. Oli esittänyt niin pomoa. Järjestystä piti vähän rukata. Hilma kertoi, että hyvin pian tämä ko. rottis sen ymmärsi, että nyt on paikassa johtajuus siirretty sille, jolle se kuuluu. Hilu on pomottanut koko elämänsä, eikä todellakaan aio tätä tehtävää kenellekään muulle luovuttaa vaikka nyt vähän eri ympäristössä ollaankin.

Olisin kuullut sateenkaarisillan kuulumisia pidempäänkin, mutta Hilma oli kiireinen, koska haukuttavaa ja nuuskuteltavaa oli niin paljon. Mutta hän lupasi kertoa minulle kuulumisiaan taas, kunhan kiireiltään ehtii. Jään kuulolle.

t. Paavo

HILMA JOSEFIINA

17.5. 2012-14.10.2026

Aurinko laskee, jo pitenee varjot.

Aika on eron ja jäähyväisten.

Poissa on ystävä kallehin.

Suurta persoonaa rakkaudella muistaen Paavo ja Mummo

Pitkästä aikaa istahdin sanomalehden ääreen. Ja paljon oli taas kaikkea mielenkiintoista luettavaa.

”Mummot riehuivat junassa”. Ei onneksi ollut minun mummoni. Mutta en ihmettelisi, vaikka olisi ollutkin. Se on tuo saapumiserä tuollainen vähän ärhäkämpi luonteeltaan. Minun mummoni on junassa häiriköinnin sijaan viime aikoina valitellut selkäänsä. Vanhuuden vaivoja mitä ilmeisemmin. ”Mahtak ol noidannuoli”, hän tuossa yhtenä päivänä pohti. ”Ei ne omias ammu”, lohdutti Karvakäsi.

Löytyi toinenkin mielenkiintoinen otsikko: ”Mökkipeleistä suosituin on tikanheitto”. On varmasti melkoinen tömähdys, kun tikka osuu tauluun. Heitetäänköhän sitä samaa tikkaa uudestaan ja uudestaan vai onko sitä varten varattu monta tikkaa..? Ja nokka vai pyrstö edellä? Pitääpä kysyä mummolta. Tiedätkö muuten, mitä tulee, kun risteytetään haikara ja tikka? Lintu, joka koputtaa ovelle tuodessaan vauvan.

Josta pääsemmekin sujuvasti seuraavaan aiheeseen. Turun Topinojalla haikaraemo muni pesäänsä toukokuussa 2025 melkoisen määrän munia, joista kuoriutui yksi pienokainen. Tänä vuonna pesintä ei onnistunut lainkaan, joten turhaa on nahkamoosesten jatkossa ihmetellä vähäistä syntyvyyttä. Ei nimittäin toimi kotiin kuljetus entiseen malliin.

Ei helskata! Mitä ihmettä! Kehitteillä on kiroileva robotti-imuri. Imuri on vasta konseptiasteella, mutta sen mahdollisesta tuotannosta on jo sovittu alkuperäisen tuotteen valmistajan kanssa. Huutoa kuuluuisi joka kerta, kun sensori aistisi imurin törmänneen johonkin. Ihan turha keksintö. Saman saa, kun laittaa teinin imurin varteen.

Siinä tämän kertainen sanomalehtikatsaukseni. Tiesittekö muuten (tämänkin sanomalehdestä luin), että Turussa on tämän kesän hitti ollut makkarapehmis. Makkarapehmis! Luultavasti jotain, mitä vain åborginaali  voi keksiä. Makkarasta tulkin mieleeni tämä tositarina: Kaksi makkaraa on uunissa ja toinen poksahtaa kuumuudesta. Ehjänä säilynyt makkara ilkkuu: ”Heikoin lenkki”. Mitä mummooooo!?

Mukavaa kesän jatkoa!

t. Paavo Oiva Veikko