Mummo on huolissaan valikoivasta suhtautumisestani ruokaan.. Pahvia kyllä syön, kyniä syön, sukkia syön, nenäliinoja syön, munakennoja syön, karvalankamaton karvoja syön, piirongin jalkaa syön, lunta syön… Monipuolista, eikö vaan? Ai niin ja sitä yhtä syön.. mitä ei saa mainita.. mutta jos sanoo opaskartta, sieltä keskeltä se löytyy..

En tykkää niin kutsutuista herkuistakaan. Hiiteen kanakierteet ja kalkkunafileet! Kun ei maistu, niin ei maistu! Sen syön, että hengissä pysyn, mutta jos mummon tarjoaman ruuan pitäisi olla jonkinasteinen nautinto, niin noup,noup,  ei sinne päinkään! Karvakäsi, oletko samaa mieltä?

Joskus Karvakäsi tulee lattialle kanssani ja leikimme naminpiilotusta. Hän piilottaa nappuloita kämmenensä alle, minä kuopsutan ja jeeeee, löydän piilon ja syön saaliin. Esitän yllättynyttä. Karvakäden mielestä tämä on kiva leikki. Ei minusta.. Mutta pitäähän oman ihmisensä kanssa joskus leikkiä. Edes mieliksi. Vanha mies ja näissä leikki-asioissa ihan lapsen tasolle taantunut..

Odotan niin kesää, että raakaravinto olisi taas ulottuvilla: heinäsirkat, perhoset, koppakuoriaiset. Vesi herahtaa kielelle, kun ajattelenkin niitä ihanuuksia. Kesään asti mennään keveämmällä, paastoten. Mummo sanoo: ”Toi ei ol kyl normaali ollenka! Noi ronkeli koira mää en ol ikä nähny!” Ja tämän jälkeen hän huokaa syvään.. En viitsi sanoa hänelle vastaan. Kokemuksesta tiedän, että röyhkeästi sanottu on puoliksi ulos lennetty.

terveisin Paavo, jonka motto voisi olla: ”Miksi olla hankala, kun pienellä vaivalla voi olla täysin mahdoton..”

Kun olisi edes pieni jäniksen pipana...