Sosiaaliseen kanssakäymiseeni on tullut uusi ulottuvuus. Erään ihanan ystävän myötä. Olen heittäytynyt nimittäin halailijaksi. Toki olen mummoa ja Karvakättä tähänkin asti halaillut, aina välillä etujalkani heidän kaulalleen heittänyt ja hellyyttäni jakanut, mutta nyt olen sortunut tämänkaltaiseen hempeilyyn myös ystäväni Lunan kanssa.

Kuulin Karvakäden kertovan mummolle, miten alan aina inisemään, kun kävelemme ystäväni kodin ohi. Inisemään! Helskata sentään, minähän siteeraan siinä William Shakespearen sonetti 104:ää, jonka toivon ystäväni kuulevan. Ja kyllä hän kuulee, sillä kuulen hänen hempeällä äänellä jostakin vastaavan: ”Kiitos, Paavo.”

Ja kun kohtaamme, sydämessäni läikähtää iloa ja onnea. Lähestyn Lunaa, pienet nuuskaisut, nousen takajaloilleni ja kiedon tassuni hänen kaulansa ympärille. Voi, miten pehmeältä se tuntuukaan. Paljon pehmeämmältä ja lämpöisemmältä kuin mummon tai Karvakäden samainen karvaton, auringon kuivaksi ahavoittama alue.

Siinä me sitten halailemme tovin. Ja jatkamme matkaamme. Tuo, jos joku, on tosiystävyyttä. Mummo pyytää Karväkädeltä kuvaa tapahtumasta. Höh. Liian herkkää  kuvattavaksi..

Hilma kuuli minun ja Lunan ystävyydestä ja kysyi minulta, miksen koskaan halaa häntä. "Kasvata säkäkorkeutta sellaiset neljäkymmentä senttiä, niin voin harkita."

t. Paavo