surettaa.jpg

Haluaisin rakastaa susia! Rakastaa varauksetta ja täydestä sydämestä. Samasta kantamuodosta kun olemme aikoinaan kehittyneet. Omaamme samankaltaisen molekyyligeneettisen perustan. Potentiaalia kiintymys-suhteeseen siis olisi. Susi voisi olla minulle jopa salaisten (ja miksipä ei ihan julkistenkin) ihailujen kohde… sellainen peloton, pikkurikoksia tekevä, retku serkku. Kukapa nuori mies ei sellaista tyyppiä ihailisi?

Tuolla perämetsässä kun sukulaisheimolainen vastaan tulisi, yläfemmat heittäisimme ja viimeiset kuulumiset vaihtaisimme. Onko narttuja piisannut..?  Ilmoja on pidellyt. Minä tarinoisin mummon tempauksista ja susi… Punahilkan. Mutta ei. Tämä ei tule toteutumaan. Minä en kykene enää rakastamaan moisia. Olen äärimmäisen pettynyt eräiden yksilöiden käytökseen.. Enkä suostu enää katsomaan näiden tyyppien käytöstä läpi varpaiden (olkoonkin, että luultavasti nämä hölmöilevät tyypit eivät kulje aivan täysillä valoilla.. ja eivät siksi ole lajinsa täysvaltaisia edustajia).

Mummo luki lehdestä, että aivan tässä lähistöllämme susi oli siepannut koiran. K O I - R A N! Ihan niiltä samoilta hoodeilta, joilla itsekin olen useasti tallustellut. Kotipihalta oli hukka kaverin vienyt. Ja raadeltuna oli koira-ressukka muutaman tunnin etsintöjen jälkeen löytynyt.. Näinkö samaa geneettistä dataa olevat tekevät toisilleen? En voi käsittää. En voi hyväksyä. Enkä tämänkaltaista toimintaa harrastavaa pysty rakastamaan. Vaikka miten haluaisin.

t. Paavo