Nyt en kyllä hurraata huuda enkä ripaskaa tanssi! Mummo ja Karvakäsi hylkäävät minut! Kokonaiseksi viikoksi! Error, error!! Lähtevät Kanarialle ja minua, omaa adoptio-poikaansa, eivät ota mukaan! Ja niin kuin minä haluaisin tapaksia syömään. Ja niin kuin minä haluaisin Atlantin valtamereen pulikoimaan. Ja niin kuin minä haluaisin etelän kuumia narttuja iskemään (niitä kuuluisia hotdogeja).

Mummo sanoo, että ehkä joku toinen kerta pääsen mukaan. Sitten kun menemme pidemmäksi aikaa. Sitten kun..Höh. Ei lohduta! Ei pätkääkään. En jaksa odottaa! Hiukan lohduttaa, että Hilma tulee meille. Ihan hiukan vaan. Ei tarpeeksi. Millainen mummo jättää poikansa ensimmäisen nimipäivän väliin?? Kysynpähän vain.. Meidän suvussa taitaakin olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että nimppareita lähdetään juhlimaan ulkomaille (muistattehan Hilman nimipäivät? Ei näkynyt tyttöäjollaonniinsyötävänihanathiukset mailla halmeilla..). Mielestäni tässä niin kauniissa juhlaperinteessä olisi kuitenkin vielä vähän hiottavaa; hieman oudoksuttaa tässä se, että juhlittava, itse päivänsankari, unohdetaan joka kerta kotiin..

Entä jos tyttöjollaonniinsyötävänihanathiukset ei pusuttele minua tarpeeksi? Jos sanoo: "Yök, Paavo!" Entä jos hän ei ota viekkuun?  Entä jos hän ei sano minulle ”Olet sää Paavo nii rakas mul”. Kuka rapsuttaa minua siitä juuri oikeasta kohdasta, oikean etujalan taipeesta, josta vain mummo osaa? Etkö mummo tiedä, että kaikki koirille tehdyt aivo- ja käyttäytymistutkimukset osoittavat, että koirat kaipaavat omia ihmisiään ihan yhtä paljon kuin ihmiset lemmikkiään? Mietipä sitä, kun itket Paavo-ikävääsi aurinkotuolissa.

Mummo kuului lohduttavan itseään sanomalla: ”Koiran ajantaju o iha erilaine ku ihmisil”. Mistä tiedät? Oletko ollut pääni sisällä? Et! Minä kyllä erotan lyhyen ja pitkän poissa olo-ajan. En ole mikään kissa!! Kissojen esi-isät, villikissat, elivät ison ajan elämästään yksin, joten kissat viihtyvät ajoittain erakkonakin. Minä sen sijaan olen susien sukua. Susi elää tiiviissä laumassa tai perheyhteisössä. Ei meitä ole luotu elämään ilman mummoja ja Karvakäsiä..

Pelkään, että masennun. Saanko tuon viikon jälkeen psyykettäni enää koskaan  entiseen kuosiin? Siinä ei sitten enää reggaen ja soft rockin soittaminenkaan auta. Prozacia hankkimaan vaan jo ajoissa! Ja jos ei tulevalla viikolla tule blogiin päivityksiä, niin älkää sitten ihmetelkö. Tuskin jaksan tietokoneen ääreen kömpiä, saatikka tassujani näppäimistölle nostaa..

terveisin Paavo