Siinä se meni. Vuosi 2020. Juuri ennen vuoden alkua Mimmiliinin sisuksista putkahti maailmaan pieni tyttönen. Tyypissä on riittänyt ihmettelemistä niin minulle, kuin koko perheelle. Ihan koko vuodeksi.

Ei oltu eletty kuin pari kuukautta tuota vuotta, kun Suomeenkin saapui korona. Ei, kyse ei ollut SIITÄ seurapelistä, johon olimme tottuneet. Oli vähän erilainen seurapeli. Kenelle tässä pelissä jaetaan huonot kortit, niin siitä seuraa paljon surua ja murhetta..

Kesällä tein arvokasta empiiristä tutkimusta. Konkreettinen ilmiö, jota tutkin, oli suomalaisten kahvilayritysten suhtautuminen meihin karvakorviin. Tutkimustyöni puitteissa sain reissata monissa mielenkiintoisissa paikoissa. Jos nyt ei ihan perse ruvella, niin melkein.

Koronasta johtuen emme päässeet syksyllä Espanjaan. Piti siis kierrellä täällä Perämetsässä. Ei hullumpi paikka tämäkään. Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Täysin absurdi sanonta. Ei järjen hiventäkään. Oman maan mansikoita meillä ei ollut, mutta näitä muun maan mustikoita, mahdollisesti Ruotsin, oli Perämetsä pullollaan.

Joulukin tuli ja meni. En päästänyt pukkeja, en tonttuja, lähellekään residenssiämme. Kunnon vahtikoira olen siis. Susia en onnistunut pihaltani pois pitämään. Ne ovat nyt loppuvuodesta alkaneet vähän liiankin hyvin viihtyä naapuristossamme. Karvakäsi haluaisi nähdä suden ilmielävänä. Minä en.

Jolla ei heilaa uutena vuotena, sillä ei koko kesänä. Vai miten se meni? En ottanut riskiä. Kutsuin Hilman viettämään uuden vuoden juhlia kanssani. Parempi kera Hilman, kuin kokonaan ilman. Eikö vaan?

terkuin Paavo

PS.

Tein eilen muutamia uuden vuoden lupauksia:

En hauku enää ohikulkevia nahkamooseksia.

En kerjää ruokapöydästä.

En nylkytä Nalle Wahlroosia.

En herätä mummoa ennen kello kymmentä.

En syö jäniksen paskaa.

En katso pikkulintuja ”sillä silmällä”.

En kuseksi oven pieleen.

En asetu kuntavaaliehdokkaaksi.

Sitten vaan lupasin lopettaa tuollaisen valehtelun.