Mummo toivoo minusta terapiakoiraa. Työkaveriksi. Toivoa aina saa. Aika näyttää, onko mummon toiveella mitään toteutumisen mahdollisuutta. Mummo sanoo, että toistaiseksi otan kohtaamistilanteissa AIVAN liian ison roolin itselleni. Show-mies kun olen. Töissä minun ei kuuluisi olla päähenkilö, vaan jonkun sortin statisti. Mahtaako tuollainen sivurooli istua imagooni koskaan? Epäilen.

Olen tyyppi joka näkyy ja kuuluu. Kävimme eilen Ruissalossa. Muutama muukin siellä oli. ”Sää olet Paavo semmone juntti, et sää erotut porukast ko Usain Boltti albinismiyhristykse vuosikokoukses!” Mummoooooo! Tuplarasismia!! Hyi, hyi, hyi! Mutta se on kyllä totta, minä näyn ja kuulun! Rakastan spektaakkelinomaisia paikalle saapumisia! ”Kuuletteko, näettekö?? Minä täällä! Paavo Oiva Veikko!”

Kuvitelkaapa tätä: saavun Ruissalon rantaan, joka on täynnä auringosta nauttivia turkulaisia.. Meikäpojalla pukkaa välittömästi adrenaliinit, dopamiinit ja kaikki muutkin iinit aivan täysille! Virtapiiri ihan sekaisin! Kehoni ja mieleni huutaa: olen voittamaton!  Ja sitten tämä endorfiinihumalainen yksilö kytketään talutushihnaan.  Eihän siitä voi mitään hyvää seurata!

Mummolle tästä tapahtumasta seurasi lisää harmaita hiuksia! Ja minulle tästä euforiasta seurasi nopeita ja ikäviä laksatiivisia oireita (joiden seurauksia mummo sitten taskustaan löytyneeseen nenäliinaan yritti keräillä).. Karvakädelle ei seurannut mitään, sillä hänellä on kyky irtautua ruumiistaan tällaisissa ei-niin-miellyttävissä tilanteissa..

Paavo%20ja%20Turku.jpg

Terveisin Paavo. Kuvassa ei näy muita tyyppejä, koska ajoin ne kaikki pois! No ei kai! Eri ranta.