Kävin tänään Helsingissä. Synnyinkaupungissani. Vedin syvään henkeä, keuhkot täyteen, ja totesin, miten paljon rakastankaan joka ikistä pienhiukkasta ja rikkidioksidi- ja otsonimikrogrammaa kuutiossa, joka Helsingin ilmatilassa leijailee.. Voisin jäädä Helsinkiin ikiajoiksi, mutta jostain kumman syystä ajatus siitä, että en asuisikaan mummon ja Karvakäden luona, tuntuu nykyään ihan mahdottomalta. Olen tainnut luoda jonkinlaisen kiintymyssuhteen heihin.

Poimimme Boriksen kyytiimme, vilkutin rakkaalle Helsingilleni ja ajoimme takaisin peräkylään. Boriksessa on niin paljon samankaltaista kuin minussa; myös hän rakastaa multaa, likaa ja kuopsuttamista! Boris oli olut maalla alta kahden tunnin, kun häntä vietiin jo ensimmäistä kertaa pesulle (se tarkoittaa sitä, että ei ole enää sisäsiistissä kunnossa). Samoihin aikoihin häneltä lensi myös ensimmäinen ruohokasa-oksennus. Sellaista se on, kun ei osaa rajoittaa ja vetää överit.

Olen miettinyt, että miten suoraan toiselta saa kysyä henkilökohtaisia asioita? Minun tekisi niin mieli kysyä Borikselta, millaisessa onnettomuudessa hän on ollut.. Jotain hänelle on tapahtunut, sillä Boriksella ei ole kuonoa eikä häntää. Ehkä hän on menettänyt ne hyvin traagisella tavalla ja pelkäänkin, että kysymykselläni repisin auki arpisia haavoja (huomaathan lauseeni kaksoismerkityksen?)..

IMG_20170630_192805.jpg

Kuvasta voitte tarkistaa, että en puhu omiani.. Ei ole häntää. Ihan pieni typy vain ja kuono on aika sisäänpäin litistynyt sekin..

Pohtii Paavo perjantai-iltansa ratoksi