Mummolla on ikäkriisi. Aika vakava.. Mummoa on jo pitkään stressannut hänen rapistuva ulkokuorensa.. Naistenlehtien sivut, joissa on neuvoja vanhenemismuutosten hidastamisesta, kuluvat mummon käsissä puhki. Mummo sanoo: ”Harmitta oikke ku kyläl tule vasta kamala vanhoi muiji ja sit huoma et he ovakki mun entissi koulukaverei…”

Peilin edessä mummo kääntää, vääntää ja huokailee.. Yritän lohduttaa häntä, että mitä siitä, jos luomet valuvat aamulla kuin pullataikina, tai leukaa (=leukoja) ei löydy kaulapoimuista. Pelastus tulee ennen kuin huomaatkaan! Ikänäkö tulee ja pelastaa!! Pian ryppyjä, couperosaa ja sitä itsepäistä karvaa (joka nousee orvaskedestä aina uudestaan yhtä varmasti kuin aurinko taivaalle) naamassa ei näy missään! Mummo sanoo: ”Toi ei kyl tee mun olotan yhtä sen paremmaks!”

Tänään tapahtui jotain. Mummo puhui puhelimessa. Näin, että häntä itketti. Yritin lohduttaa kaikin mahdollisin tavoin: nuolemalla, hauskuuttamalla, kiusaamallakin. Nallenkin kannoin syliin asti. Ei auttanut tällä kertaa nämä ennen niin hyväksi koetut keinot. Alavireisyys jatkui. Mummo kertoi kuulleensa suruviestin. Se häntä itketti.

Mummo kävi itsensä kanssa pitkän vuoropuhelun.. Miksi hän valittaisi jostain sellaisesta asiasta kuin vanheneminen? Vanheneminen on kiitoksen aihe, koska sille on vain yksi vaihtoehto, joka on erittäin huono.. On suuri lahja saada elää. Jokainen ikävuosi lisää on suuren kiitollisuuden aihe. Ja koska koskaan ei tiedä, milloin kaikki tämä päättyy, eletään tässä ja nyt! Unohdetaan peilit! Rakastetaan läheisiämme <3

Mummo ja Paavo