”Mennäs vähä haistelema lährön tunnelma!” sanoi mummo ja meikäpoika pakattiin Mazdan takapenkille. Lentokentällekö taas? Oikein arvattu. Tätä meidän tertsetti on harrastanut viime aikoina jo muutaman kerran liikaakin, jos minulta kysytään. Paikanvaihdos ei olisi pahitteeksi.

Lokakuu ja Espanjan reissumme lähenee vääjäämättä ja siksi tämä kaikki vouhotus.. Mummo väittää, että en ole vielä matkustuskelpoinen. Käyttäytymisessäni on kuulemma parantamisen varaa. Rutkasti. Kiitos samoin vain sinulle, mummoseni.

Mikä käyttäytymisessäni sitten mummoa ja Karvakättä rassaa? Yli-innokkuusko? Minkä minä sille voin, että Perämetsästä poistuminen on minulle base-hyppyyn verrattava kokemus! Virtapiirini menee aivan sekaisin! Rakastan spektaakkelinomaisia paikalle saapumisia tyyliin: ”Huomaatteko varmasti kaikki, Paavo Oiva Veikko on saapunut iloksenne!!?” Ja kun endorfiinihumalainen minäni vielä kytketään talutushihnaan, siitä ei välttämättä seuraa mitään kaunista katseltavaa.  Vierellä mummo hokee jotain käsittämätöntä koodikieltä: ”Sivulla, seuraa, älä vedä!”

Jostain syystä lentoaseman kaltaiset paikat saavat minussa aikaan myös sen, että äänihuuleni alkavat tuottaa funky-popilta kuulostavaa melodiaa ja mummon ja Karvakäden mielestä se ei ole ko. paikassa suotavaa eikä sallittua. Aboriginaaleina perämetsäläisinä he eivät kestä muiden ihmisten katseita, joita balladini aikaan saa. Minä sen sijaan nautin täysin rinnoin kaikesta siitä suosiosta, jota laulullani aikaan saan. Sillä huomiota se on paskempikin huomio.

Parhaimpina päivinä musisointini ja hihnan päässä kahdella jalalla taiturointini ovat tuoneet faneja jopa ihan lipaisuetäisyydelle. Sen sijaan, että mummo ylpeänä esittelisi heille koiransa ilmiömäistä ketteryyttä ja ainutlaatuisia vuorovaikutus- ja kommunikointitaitoja, hän soimaa itseään: ”Mää olen niin kauhia huanosti koirani opettanu…” Kolme keskaria tuollaiselle puheelle!

t. Paavo