Tänään oli taas pentukoulua. Oppitunti numero 2. En huutanut jeeeee:tä, kun siitä kuulin. Mummo kysyi aamulla minulta: "Meinaks ol taas iha riiviö siäl?" Lupasin yritää käyttäytyä. Siis yrittää.. Opinko koulussa jotain? Sen, että juusto on hyvää! Mummo oli viime kerrasta viisastuneena ottanut nyt mukaan juustoa (muistattehan, että mummolla on ne pitkähköt piuhat, mutta kyllä hän sitten kuitenkin lopulta asioita hoksaa). Harmillisen nihkeänlaisesti hän vain niitä juustonpaloja jakeli. Minun mielestä olisi voitu syödä eväät ja lähteä kotiin.

Piti istua. Ja istua. Ja vielä kaiken istumisenkin jälkeen vielä vähän istua. Pakaralihakset puuduksiin asti. Koska olin luvannut yrittää käyttäytyä, niin minähän tein käskettyä. Mummo näytti minulle kämmentään ja astui askeleen taakse päin. Minähän pomppasin perään! Minua ei jätetä! Ei ainakaan, jos on cheddaria taskussa. Aika pian kuitenkin hoksasin, että se juustoherkku tulee vasta, kun liimaan pehvani lattiaan. Mummo palaa takaisin ja namin lisäksi saan vielä kehujakin. Ja tätä sitten toistettiin kyllästymiseen asti.. "Opettaja, opettaja! Minä olen valmis! Mitä minä nyt teen?"

Tämän jälkeen taas istuttiin (yllätys, yllätys). Nyt mummo tuli myös lattialle eteeni istumaan. Hän laittoi juuston palan viereensä ja näytti taas minulle ylävitosia. Yritin erilaisia harhautuksia. Ja juuri kun olin vähällä saada palan, mummo laittoi kätensä sen päälle (ketterä nainen). Siis mitä? Mitä järkeä tässä on? Ja taas istumaan. Lopulta katsoin mummoa kysyvästi silmiin: "Wtf this is?" Ja se oli se juttu! Tajusin, että minun pitää katsoa mummoa anovasti silmiin, niin jo irtoaa chedut. Mitä järkeä tuossa kaikessa oli? No, sitä en tajunnut silloin, enkä tajua vieläkään..

Tunnin lopuksi opettaja sanoi mummolle, että Paavohan toimi niin mallikkaasti tänään. Kuulin aivan selvästi, miten mummo kehräsi. Kuin kissa. Sellainen mummo minulla on. Kehunkipeä (eikä ressu huomannut, että eihän siinä häntä kehuttu, vaan minua!!).

T. Pakaralihaksiaan paranteleva Paavo