Onko teille joskus käynyt niin, että kun kohtaatte jonkun suunnattoman elämänmuutoksen, kuten sellaisen, että kesätyöt loppuvat, tulee sen jälkeen ontto ja kummallisen tyhjä olo? Minulle on nyt päässyt käymään niin. Olen harkinnut jopa terapiaan hakeutumista.

Mutta mikä terapointimenetelmä tällaisessa tilanteessa olisi paras? Psykoterapiako? Siinä itsesäälissä rypemiselleni ja valittamiselleni annettaisiin uudet nimet: ne olisivat asioiden käsittelyä, reflektointia ja ratkaisun etsimistä.. Kestäisinkö moista positiivisuutta? Vai harkitsisinko ratsastusterapiaa! Paavo kauraooppelin selkään ja jo on tylsyys ja apatia tiessään. Hevonen lähtisi liikkeelle salamana ja palaisi salamina.. Väärin viritetty, puolustautuisin minä.

Vai pitäisikö kenties hankkia jokin terapiaeläin? Sanovat että sellainen saattaisi auttaa. Vaikkapa kissan silittäminen. Hyi helvata! En kyllä ota lähikontaktia moiseen elolliseen! Tai jos otankin, niin voin vaikka vannoa, että kyse ei tule olemaan silittelystä eikä pusuttelusta, vaan jostakin aivan muusta..

t. Paavo