Tunteiden tulvaa

Paavo on ääripäiden tyyppi. Kun lähden töihin, se on hänelle lähes katastrofi. Jätämme ”viimeisiä jäähyväisiä” joka päivä. Kun taas tulen kotiin, on se pojalle joka ikinen kerta aivan tajutonta ilojuhlaa. Siinä sekoillaan oikein huolella! Ja tätä kotiinpaluujuhlaa ei jätetä väliin, vaikka olisin hakenut vain postin..

Tänään Paavo oli ymmällään kanssani. Tapahtui jotain, joka meni täysin yli hänen ymmärryksensä (myös minun, se näin jälkeen päin myönnettäköön). Sain ihan hervottoman raivarin. Ihan samanlaisen kuin noin 5-vuotiaat saavat.. Luulisi että runsaan puolen vuosisadan mittainen elämänkoulu olisi opettanut käsittelemään asioita hiukan fiksummin. Ei ole. Valitan.

Joku typerä sähkömies kolkutteli ovemme takana jo kahdeksalta.. Se on minulle ja Paavolle vielä aamuyön loppupuolta. En avaa. En varmasti avaa. TÄÄLLÄ NUKUTAAN!! Ja ukko vain jatkaa kolkuttamista.. Minulla alkaa keittää.. Silmät ristissä nousimme avaamaan oven ja Paavo aloitti järjettömän haukkukonsertin. Olin oikeasti ihan supervihainen sille miehelle, mutta koska jotkut kohteliaisuus- ja etikettisäännöt kuitenkin mummoihmisen takaraivossa muistuttivat olemassaolostaan, en raivonnut hänelle, vaan kiukkuni saikin kohdata Paavo.. Sijaiskärsijä..

Paavo-parka luimisteli ja oli niin nöyrää poikaa.. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mistä olen hänelle vihainen. Paavo on hetken lapsi. Ei hän osaa yhdistää tunteitani minuutteja sitten tapahtuneisiin asioihin (= hänen haukkumiseensa). Hän oli aivan ihmeissään reaktioni kanssa. Pieni ex-haukkuja kiljuvan naisen armoilla..

Vähintään yhtä ihmeissään hän on kyllä ollut siitä, mitä tämän raivoamiseni jälkeen tapahtui.. No minulle tuli tietysti ihan järjetön morkkis!! Paavoa on pusutettu, silitetty, paijattu varmasti parin tulevan viikon edestä. Poika on ottanut kaiken onnellisena vastaan.. Miettii varmasti, että jos mummon vartin mesoamisesta seuraa viiden tunnin lepyttelyt, niin antaa tulla vaan toistekin..

23023022_10213195578516109_2145261752_o.