Eilen sain taas harjoittaa lastenhoitajan vastuullista virkaa, kun vauva kävi meillä. Mietin illalla hommien päätyttyä, kaikkeni antaneena, että mikä onni minua potkaisikaan, kun löysin itselleni näin mieluisan jobin. Montaa hommaahan tässä meikäpoikakin on jo ehtinyt kokeilla.. Olen toiminut halikoirana, lintukoirana, laumanvartijakoirana, sienikoirana, vahtikoirana ja ties minä. Mutta lastenhoitajakoirana toimiminen on ihan parasta! Olen tainnut löyttää työn, jossa viihdyn eläkeikään asti..

Kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri ammatinvalinnan suhteen. Omaan kroppaan natsaavan työn löytäminen kun ei ole mikään itsestäänselvyys. Tämän koki myös on/off -ystäväni Lulun kaima, CIA:n palveluksessa ollut labradorinnoutaja. Lulun ollessa pentu, hänet otettiin mukaan huipputärkeään koulutusohjelmaan. Vuosien ajan narttua koulutettiin tavoitteena, että hänestä tulisi maan, ellei maailman paras pommikoira. Tyyppi, joka tarkkaakin tarkemmalla vainullaan etsisi pommeja ja toimillaan pelastaisi maailman.

Oliko hauskaa hommaa? Ei ollut. Lulua ei pommien haistelu kiinnostanut pätkän vertaa. Töihin lähtö oli joka päivä kuin tervan juontia. Ei auttanut herkuilla houkuttelu, ei ylipitkien kesälomien lupailu. Kun ei huvittanut, niin ei huvittanut. Lulu otti loparit. Nyt hän nauttii työttömänä olostaan ja ainoa mitä hän enää haistelee, on naapurin nartun peräpää. Näin voi käydä, kun oikea tyyppi ja oikea työ eivät kohtaa..

t. Ansaittua viikonloppuvapaataan viettävä Paavo

Pave%20ja%20keinutuoli.jpg