Vajaa kaksi viikkoa sitten, 6.5.-17, tapahtui seuraavaa: Rauhallisen iltapäiväni Helsingin Itä-Pakilassa keskeytti sanat: "Oiii, voi ku noi ova ihani! Kyl ne sit ova piäni! Olik ne ny kolmeviikkossi?" Se oli minulle vieras ääni ja mitä kieltä se oikein oli? Makasin tuolloin kaikessa rauhassa kolmen veljeni ja yhden siskoni alla. Oli suoraan sanottuna vähän tiukat oltavat, joten kun minua alettiin kaivaa pinon alta, niin se olikin itse asiassa aikamoinen helpotus. Raotin silmiäni ja näin ensimmäistä kertaa oman ihmiseni, mummon (en tietenkään häntä silloin vielä tuntenut, mutta nyt myöhemmin olen yhdistellyt asioita mielessäni). Ja se outo kieli oli Turun murretta (sitäkö minun pitää oppia?).

Kuulin kasvattajani (=emoni ihminen) sanovan, että mummo voisi valita minun ja yhden veljeni välillä. Niin, tai oli siinä sekin mahdollisuus, että mummo päättäisikin hankkia jonkun vielä meitä suloisemman pennun jostain muualta. Vitsi, vitsi, ei meitä suloisempia ole! Tuota vaaraa ei siis ollut. Olin päättänyt jo tuossa vaiheessa, että kyllä minulle tuo mummo kelpaa. Ei paha! Niinpä pistin kaikkeni peliin ja onnistuin, minut hän valitsi. Minä olin silloin vielä mummolle "toi oranssipantainen". Vasta myöhemmin sain kuulla, että nimeni Oranssipantainen vaihdetaankin nimeksi Paavo.

Jos totta puhutaan, niin en tuntenut mitään suuria tunteita mummoa kohtaan vielä tuolloin. Taisin tuolloin vain miettiä, että saisipa maitoa ja pääsisipä jo nukkumaan. Mummo sen sijaan oli jo tuolloin aivan fiiliksissä. Hän makasi siinä lattialla pitkin pituuttaan ja leperteli ja lässytti minulle. Iso ihminen, höpsö kai vähän.. Hän kuiskutteli minulle: "Sinä jäät vielä vähäksi aikaa emosi hoiviin ja sitten mummo hakee sinut kotiin". Hyvä, että sain vielä jäädä, sillä ikäisteni tavoin olen sitä mieltä, että tissimaito on niin hyvää! Sovimme, että 4.6. mummo tulee hakemaan minut ja sitten alkaakin meikäläisen matka kohti uusia seikkailuja; meikäläinen lähtee Turkkusse!

Terkuin,

Paavo