Ensimmäiset pentutreffit takana päin. Turun Lemmikkiasema Oy järjestää keskiviikko-iltaisin treffejä pikkupennuille (alle 16 vk). Odotukseni illalta olivat, että Paavo on onnesta soikeana, kun näkee toisia pentuja ja päsee leikkimään. Toisin kävi. Paavo tutisi ja tärisi sylissäni ja katsoi sivusilmällä, suuresti epäröiden, muiden pentujen touhuja. Jos hän olisi voinut mennä paitani sisään piiloon, hän olisi sen tehnyt.

Minun olisi tietysti pitänyt laskea hänet lattialle ja olla siinä hänen vierellään itse reippaana (mitä sitä jälkiviisaudesta sanotaankaan?), mutta ei, minä pidin Paavoa tiukasti sylissäni ja loppujen lopuksi taisimme molemmat olla yhtä paniikissa.

Olimme jo pois lähdössä, kun pihalla vastaamme tuli rouva, joka pysähtyi silittämään Paavoa. Kerroin hänelle reissustamme, joka ei sujunut ihan suunnitelmien mukaisesti. Rouva oli Lemmikkiaseman henkilökuntaa ja kokemuksesta hän tiesi kertoa, että ei hyvä heilu, jos lähdemme tällä lailla tapaamisesta. Kummallekin, niin Paavolle kuin minulle, jää huonot fiilikset ja saattaa vain lisätä Paavon arkuutta jatkoa ajatellen. Rouva vakuutti minulle, että kunhan vaan rohkeasti lasken Paavon lattialle, poika kyllä rauhoittuu jo viidessä minuutissa.

Paavo tutisi jaloissani ja minä melkein itkua väänsin (onneksi sentään vain sisäisesti), kun ajattelin, että tässä se sitten menee Paavon viimeisinkin luotto mummoon. Paavo ajattelee varmasti, että ei tuosta naisesta tosipaikan tullen ole mitään hyötyä. Mutta kyllä asiantuntijoita kannattaa uskoa; pian Paavo rentoutui ja kävi makuulle jalkojeni viereen. Toiset pennut eivät vieläkään kiinnostaneet häntä, mutta mummon varvastossun hän ajatteli siinä joutessaan syödä.

t. mummo

Älkää uskoko! En pelännyt ja piste! t. Paavo