Muistelimme mummon kanssa menneitä. Ei nyt ihan esihistoriallisia aikoja, mutta aikaa 4 vuotta sitten. Sillä melko tarkalleen neljä vuotta sitten tapasin mummon ensimmäistä kertaa Helsingin Itä-Pakilassa, emoni luona. En ollut silloin vielä Paavo. Nimeni oli Oranssipantainen.

Mummo purjehti paikalle mongertaen jotakin minulle täysin käsittämätöntä kieltä. Se oli Turun murretta. Vuosien varrella olen pikkuhiljaa tätä ilmaisua opiskellut ja kyllä, jonkin verran oppinutkin. Ja pakko myöntää, että joskus ihan itsekin hämmästyn, kun kuulen omasta suustani tulevan: ”Kui” tai ”Tommottos”.

Mutta takaisin siihen ensitapaamiseemme. Ymmärsin hyvin pian, että tässä saattaa olla meikäpojan tulevaisuutta määrittelevästä, melko tärkeästä valinnasta kyse. Valitsenko tuon naisen vai en. Minun piti nopeasti listata päässäni ko. nahkamooseksen plussat ja miinukset.

Miinuksiin laskin ehdottomasti tuon oudon höpötyksen sekä hännän puuttumisen. Myöhemmin olen tullut huomaamaan, että häntä -vajavuus on järjestään jokaisella tuon lajin edustajalla. Plussaa oli tietysti naisen iso koko. Ruokaa ei siis tulisi hänen kodissaan puuttumaan. Ja olihan tuo nainen nyt aika rakastettava harvoine hiuksineen, oikomistarvetta huutavine hampaineen ja taisipa hikikin hänellä pitkän matkan jälkeen hiukan haiskahtaa.

Hetken mietittyäni, päätin lyödä kaupat lukkoon. Otan tuon. Kättä päälle ja käsiraha ja se oli siinä. Jäin vielä muutamiksi viikoiksi emoni tissiä lutkuttamaan. Näin piti tehdä, kunnes tietty ikäpyykki olisi ohitettu. Vasta seuraavalla kerralla lähtisin mummon mukaan. No mummo ei olisi ollut mummo, jos hän olisi jaksanut nämä viikot odottaa. Pitihän hänen tulla vielä kerran siinä välissä minua katsomaan. Nyt otti Karvakädenkin mukaan. Minun laillani, myös Karvakäsi oli tuohon asti tunnistanut itsensä vallan toisella nimellä. Itse asiassa minä hänelle tuon Karvakäsi -nimen keksin. Mietin, että tuollaista karvoitusta katsellessa ei tule jatkossakaan emoa ikävä.

Kävin eläinlääkärillä vielä ennen lapsuudenkotini jättämistä. Ja ei helskata! Ei ikinä saisi arvostella toisen ulkonäköä! Minähän ensitapaamisellamme katselin mummon heikohkoa hammaskalustoa ja mitä sanoi eläinlääkäri minulle? Lievää etupurentaa! No, ainakin sovin sitten hyvin joukkoon. Voidaan perustaa yhdessä vaikka ”Einiintäydellistenhampaiden” -kerho.

Olisittepa nähnyt ilmeeni, kun tajusin, että stadin skidi tuodaan Perämetsään! Pöndeksi pitää meikäläisen alkaa! Ensimmäisen yön kiljuin, että haluan takaisin Helsinkiin. Tai ainakin Espooseen. Vantaakin käy. Mutta niin sitä vain on neljässä vuodessa meikäpoika Perämetsään sopeutunut. Kehäykkösen sisäpuoli tuntuisi tänä päivänä kovin ahdistavalta ajatukselta. Eli täytyy myöntää,  että ihan hyvän valinnan tein, kun mummelin silloin aikoinaan omakseni otin.

”Minä valitsin sinut, sinut, sinut

Joo ja sinut minä sain

Otin sinut sellaisena kuin olit

Sellaisena kuin olit”

 

t. Paavo